Dystymia (= F34.1 Pitkäaikainen masennus)

 

Lähde: Peter D. Kramer: "Mielen muuttajat - Miten masennuslääkkeet vaikuttavat", WSOY 1995-
Alkuteos: "Listening to Prozac", Penguin Books 1993-

Kirja kertoo erityisesti serotoniinivaikutteisesta lääkkeestä, jota myydään USA:ssa nimellä Prozac ja Suomessa nimellä Fontex. Sen kehitti amerikkalainen lääketehdas Eli Lilly. Muut lääketehtaat ovat sittemmin kehittäneet vastaavia tuotteita. Ne tunnetaan geneerisellä nimellä fluoksetiini (lat: fluoxetin, engl: fluoxetine). Lääketehtaat ovat sittemmin kehittäneet samaan tarkoitukseen muunkinlaisia lääkkeitä. Tekstissä käytetty sana "humoraalinen" tulee latinan sanasta "humor", suomeksi "neste". Kirjassa ja tällä Web-sivulla käytetään suomenkielistä kirjoitustapaa "dystymia". ICD:n tautiluokituskirjan suomenkielisessä laitoksessa käytettävät termit ovat suomeksi "Pitkäaikainen masennus", ruotsiksi "Dystymi" ja latinaksi "Dysthymia".

OTE KRAMERIN KIRJAN SIVUILTA 174-178:

(Useimmat korostukset on lisätty tällä Web-sivulla.)

Käsitys, että terveyden ja luonteenomaisen mielialan määräävät kehossa virtaavat aineet, on vanhempi kuin varhaisimmat käsillä olevat kreikkalaiset lääketieteelliset kirjoitukset, peräisin viidenneltä vuosisadalta ennen Kristusta. Se on säilynyt lääketieteellisessä kirjallisuudessa lähes nykypäiviin saakka. Klassiset ruumiinnesteet ovat lima, veri, keltainen sappi ja musta sappi, jotka aiheuttavat flegmaattisen, sangviinisen, koleerisen ja melankolisen temperamentin. Melan-cholia on kreikaksi musta sappi.

Hippokrateen Ihmisen luonto on tieteellinen tutkielma ruumiinnesteistä. Artistoteles oletti, että ruumiinnesteet määräävät tunnesävyn; nykyajan tutkijoiden tavoin, jotka ovat löytäneet yhteyden mielialan häiriön ja luovuuden välillä, Aristoteles kysyi:

"Miksi kaikki ne, jotka ovat kohonneet korkeaan asemaan politiikassa tai runoudessa tai taiteissa, ovat selvästi luonteeltaan synkkämielisiä (melankolisia), ja jotkut heistä jopa siinä määrin kuin heillä olisi mustan sapen aiheuttama sairaus?"

Kreikasta peräisin oleva melankolisen temperamentin käsite kertautuu lääketieteellisessä kirjallisuudessa hämmästyttävän muuttumattomana läpi koko länsimaisen historian - läpi keskiajan ha renessanssin 1700-luvulle ja jopa 1800-luvulle saakka. Olemme jo puhuneet Jungin sisään- ja ulospäinsuuntautuneisuudesta; Freudin aikalainen Kraepelin tunnisti hänkin depressiivisen mielenlaadun. Todellakin vasta ahdasmielisen ja teorialla kuormitetun jälkifreudilaisen psykoanalyysin kukoistusaikana melankolinen temperamentti katoaa näkyvisä ja persoonallisuuden oletetaan ankkuroituvan lähinnä kokemukseen. Nykyisin humoraalisten välittäjäaineiden (noradrenaliinin, serotoniinin) aikakaudella affektiivinen temperamentti on päässyt jälleen kunniaan varsinkin National Institute of Mental Healthissa työskentelevän psykiatri Hagop Akiskalin tutkimustyössä, josta valtaosa on kuitenkin tehty Tennesseen yliopistossa. Hän on tutkinut ja luokitellut lieviä tunne-elämän häiriöitä.

Akiskal uskoo, että se mikä näyttää persoonallisuudelta tai persoonallisuuden häiriöltä on paljolti forme fruste eli avoimen psyykkisen sairauden epätäydellinen ilmentymä. Hän työskenteli laajan potilasjoukon parissa Memphisin yksityispoliklinikalla ja oli yhteistyössä tutkijoiden kanssa, jotka toisintivat hänen tutkimuksensa Euroopassa. Hän tunnisti potilaiden joukosta erilaisia yleisiä persoonallisuustyyppejä, muiden muassa depressiivisen persoonallisuuden.

Ennen Fontexin tuloa hän oli erottanut depressiivisen persoonallisuuden kaksi tyyppiä. Molemmissa ryhmissä potilaat ilmoittivat olleensa aina masentuneita - varhaislapsuudesta tai kasvuiästä saakka. Toisen ryhmän taustalla oli stressiä tai menetys, usein jompikumpi vanhempi oli ollut alkoholisti tai kuollut varhain.

Akiskal oletti, että näiden potilaiden ongelmat liittyivät luonteeseen. Toisenlaisen depressiivisen persoonallisuuden omannut potilasryhmä ilmoitti suvussaan olleen avointa depressiivistä sairautta, etenkin maanis-depressiota. Vaikka he itse eivät useinkaan olleet akuutisti masentuneita, heillä oli taipumus reagoida masennuslääkkeisiin ja lisäksi ampua yli ja tulla maanisiksi. Akiskal katsoi, että heillä oli lievä eli subaffektiivinen dystyyminen häiriö - toisin sanottuna he kärsivät lievästä ja kroonisesta temperamenttipohjaisesta masennuksesta. Akiskalin subaffektiivinen dystymia - melankolisen mielenlaadun nykyaikainen muunnos - kuulostaa vaihtoehtoiselta tavalta ymmärtää, ei vain voimakkaasta sosiaalisesta estyneisyydestä kärsivää Sallyä, vaan myös joitakuita muita potilaita, kuten Gailia ja Tessiä: (Mainitut henkilöt ovat kirjassa esiteltyjä potilaita.)

Nämä ihmiset ovat sisäänpäinkääntyneitä, pakonomaisia, uhrautuvia, asioita hautovia, syyllisyyttä potevia, raskasmielisiä, itseään soimaavia, kyvyttömiä tuntemaan nautintoa, letargisia ja taipuvaisia nukkumaan liikaa ja kärsivät ilmeisesti lievästä mutta elinikäisestä melankolian lajista... Näille ihmisille on ominaista kyvyttömyys nauttia vapaa-ajasta ja liiallinen antautuminen työlle, joka vaatii epäitsekästä uhrautumista ja yksityiskohtiin paneutumista. Kuitenkaan heidän sosiaalinen sopeutumisensa ei vastaa vakaata ammatillista sopeutumista. Näiden ihmisten synkkämielinen persoonallisuus ja voimakas kiinnittymisentarve saattavat ajaa muut pois. Ihmissuhteissa tapahtuneet menetykset saavat heidät sitten vaipumaan yhä syvempään synkkyyteen.

Depressiivisen persoonallisuuden pysyvimpiä piirteitä ovat sisäänpäinkääntyneisyys ja sosiaalinen kömpelyys, mitkä ominaisuudet muistuttavat lasten estyneisyyttä.

Akiskal tukeutuu moninaiseen todistusaineistoon väittäessään, että subaffektiivinen dystymia on biologista - toisin sanoen johtuu temperamentista. Perhetaustan ja lääkereaktioiden lisäksi hän on tutkinut subaffektiivisten dystyymikkojen unta. Masentuneilla potilailla on taipumus siirtyä unen hyvin varhaisessa vaiheessa unennäkövaiheeseen, jolle on ominaista kehon liikkumattomuus lukuunottamatta nopeita silmänliikkeitä (REM). Kuvio on niin tyypillinen, että lyhyttä REM-latenssia pidetään masennuksen biologisena oireena. Vaikka subaffektiiviset dystyymikot eivät ole masentuneita, heillä on lyhyt REM-latenssi.

Akiskal sijoittaa subaffektiivisen dystymian affektiivisten persoonallisuuksien spektriin. Muualla spektrissä on hypertyyminen persoonallisuus, jonka ymmärretään syntyvän hypertyymisestä temperamentista. Monet menestyvät liikemiehet ja poliitikot ovat hypertyymikkoja. Akiskal kuvailee heitä adjektiivein, joista kaikki eivät päde yhteen ihmiseen, mutta jotka luovat mielikuvan tunnistettavasta tyypistä:

Hypertyymikot ovat yleensä helposti ärtyviä, hilpeitä, ylioptimistisia, elämäniloisia, liiallisen luottavaisia, itsevarmoja, rehenteleviä, mahtipontisia, suurellisia, suunnitelmia pursuavia, tuhlaavaisia, impulsiivisia, ylipuheliaita, lämpimiä, ihmisten seuraan hakeutuvia, ulospäinsuuntautuvia, voimakkaasti sitoutuvia, tungettelevia, estottomia, virikkeitä hakevia ja/tai irrallisia suhteita harrastavia. He nukkuvat tavallisesti vähän jopa viikonloppuisin. Piirteet ovat näkyvillä jo varhain elämässä.

Ensi näkemältä dystyymikot ja hypertyymikot tuntuvat edustavan temperamentin ääripäitä. Mutta heissä on eri tasoilla paljon yhteistä. Esimerkiksi ammattiinsa dystyymikot paneutuvat siinä missä hypertyymikotkin. Kautta historian on tiedetty, että vaikka melankolikoilla on vähän energiaa, he käyttävät sen hyvin; heillä on taipumus työskennellä lujasti keskitetyllä alueella, tehdä suuria asioita ja saada vain vähän mielihyvää suorituksistaan. Ihmissuvun oivallukset ja luovat aikaansaannokset ovat paljolti dystyymikkojen tyytymättömyyden, syyllisyyden ja kriittisen silmän ansiota.

Dystyymikot voivat muuttua hetkeksi kerrallaan ekstroverteiksi ja kiihkeiksi aivan kuten hypertyymikot. Yhtälailla hypertyymikoilla on taipumusta lyhytaikaisiin masennuksiin. Niin dystyymikot kuin hypertyymikotkin kiihottuvat herkästi ollessaan lääkityksellä. Dystyymikkojen tavoin hypertyymikot ovat lähtöisin suvuista, joissa on paljon mielialan häiriöitä ja lyhyen REM-latenssin leimaamaa unirytmiä. Sekä dystyymikkojen että hypertyymikkojen riski kärsiä avoimista ja uusiutuvista syvän masennuksen kausista lisääntyy ajan myötä. Siten Akiskalin mallin mukaan niin depressiivisten introverttien kuin euforisten ekstroverttienkin persoonallisuus saattaa johtua mielialan säätelyn vastaavasta biologisesta epävakaisuudesta. Akiskalin kirjoitukset antavat ymmärtää, että molemmat temperamentit liittyvät enemmän maanis-depressiiviseen sairauteen kuin pelkkään masennukseen - että on olemassa spektri, joka ulottuu subaffektiivisesta dystymiasta (tai melankolisesta temperamentista) hypertymiaan (tai sangviiniseen temperamenttiin) ja siitä aina mielialan heittelehtimiseen asti.

Akiskal edustaa psykiatrian vanhinta perinnettä, sairauden ja persoonallisuuden yhdistävää humoraalista teoriaa. Hänen erityinen panoksensa nykyajan psykiatrialle on psyykkisen häiriön uusi luokka, dystymia (huonotuulisuus - pohjimmiltaan häiriintynyt mieliala), joka sijoittuu masennuksen reunamaille. Dystymian rajoja on vaikea määrittää, mutta termi viittaa krooniseen tilaan, jossa esiintyy ajoittaisia masennuskausia; kaudet ovat lyhyempiä ja lievempiä tai sisältävät vähemmän häiriintyneitä toimintoja kuin syvä masennus. Dystymia on masennuksen puolivarjossa ja subaffektiivinen dystymia sen puolivarjon puolivarjossa.

Akiskal on muistuttanut kliinikkoja siitä, mikä on ymmärretty Kreikan ajoilta 1800-luvulle asti, ettei dystymia koostu pelkästään kausista. Dystyymikoilla on taipumusta alakuloon ja estyneisyyteen kausien välillä ja jotkut ovat alakuloisia ja estyneitä ilman masennuskausiakin, mutta luultavasti pohjalla on sama häiriö. Tämä näkemys häiriintyneistä tai poikkeavista persoonallisuuksista herättää kiinnostavia ajatuksia tapaamistamme potilaista ja heidän lääkereaktioistaan.

Masennusaiheiselle linkkisivulle