Kaloriteorian virheellisyys

Mikä on kaloriteoria?

Tässä artikkelissa käsitellään sitä yleisesti totena pidettyä uskomusta, jonka mukaan ihminen lihoo tai laihtuu sen mukaan, mikä on hänen nauttimansa ravinnon sisältämän energiamäärän ja hänen kuluttamansa energiamäärän erotus. Kalori on energian perinteinen mittayksikkö.

Kaloriteoriaan uskovat suosittelevat ylipainoisille, että näiden pitäisi syödä vähemmän kaloreita ja kuluttaa enemmän energiaa harrastamalla liikuntaa. Kun rasva sisältää muita ruoka-aineita enemmän kaloreita, erityisesti kehoitetaan välttämään rasvan syöntiä.

Kaloriteoriassa ajatellaan, että yksilön energiantarve on esim. 2500 kilokaloria (kcal) päivässä. Jos hän saa vain 2000 kcal, muodostuu 500 kilokalorin vajaus. Sen täyttämiseksi elimistö lainaa vastaavan energiamäärän vararasvoista, mistä seuraa painon putoaminen. Jos yksilö sen sijaan saa päivässä 3500 kcal, vaikka tarve on vain 2500 kcal, hän luo 1000 kilokalorin ylijäämän, joka kerääntyy automaattisesti vararasvoiksi.

Kaloriteorian takana on siis hyvin mekanistinen käsitys ihmisen kehon toiminnoista. Siinä ajatellaan, että ihmiskeho on kuin auton bensatankki, jossa varastoituneen energian määrä on sama kuin tankatun polttoaineen sisältämä energiamäärä vähennettynä poltetun energian määrällä.

Omia epäilyksiäni

1a) Olen ollut lapsesta saakka aivan viime vuosiin saakka alipainoinen. Kouluajoista lähtien minun on käsketty syödä enemmän, jotta lihoisin. Sen vuoksi olenkin yleensä yrittänyt syödä aina mahdollisimman paljon. Kuitenkin vasta noin 45 vuoden iän jälkeen mahani alkoi kasvaa, vaikka en silloin lisännyt syömistä enkä vähentänyt liikkumista. — Johtopäätökseni on, että laihuus ja myöhempi lihominen ovat hormonaalisia asioita, joita syödyn ruoan määrä ja liikunnan määrä eivät selitä lainkaan.

1b) Muuan hiukan yli 40-vuotias nainen kertoi olleensa nuorena hyvin laiha, samoin ilmeisesti sisarensa. He ihailivat kovasti Marilyn Monroeta ja yrittivät tulla saman muotoisiksi syömällä iltaisin televisiota katsellessa voileipiä. Runsaasta syömisestä ei tuntunut kuitenkaan tarttuvan vartaloon yhtään mitään. — Johtopäätökseni on sama kuin edellä, siis että kysymys on hormonaalisista asioista eikä syömisen ja liikunnan määrästä

2) Aiemmalla työpaikallani oli eräs eläkeikää lähestyvä mies, joka söi päivittäin muihin verrattuna arviolta noin kaksinkertaiset ruoka-annokset. Myös hänen välipalansa olivat moninkertaiset: kun joku muu söi yhden hedelmän, hän saattoi syödä pari-kolme banaania yhdellä kertaa. Kuitenkaan tuo mies ei ollut erityisen lihava. Usein kysyttiin, kuinka hän tuli toimeen sota-ajan ruoka-annoksilla. Silloin hän kuulemma söi vain saman verran kuin muutkin ja pärjäsi hyvin. Yhtiön henkilöstöpäällikkö arveli, että kyseinen mies on ns. "läpipasko", jonka uloste kelpaisi vielä ravintosisältönsä puolesta muille ruuaksi. — Oma johtopäätökseni oli, että eri ihmisillä on ilmeisesti erilainen hyötysuhde siinä, kuinka suuri osa syödyn ravinnon sisältämästä energiasta imeytyy kehoon. Kenties tuo hyötysuhde voi vaihdella myös kullakin henkilöllä erilaisista fyysisistä tai psyykkisistä tekijöistä riippuen. (Esim. siitä, mitä ruoka-aineita ja paljonko vatsahappoja laimentavaa juotua vettä mahalaukussa on samalla kertaa.)

3) Jokainen tuntee ylipainoisia henkilöitä, jotka syövät hyvin kontrolloidusti ja niukasti, mutta lihovat siitä huolimatta.

Montignacin todistus kaloriteoriaa vastaan

Kirjassaan "Syön hyvin ja siksi laihdun" ranskalainen Michel Montignac todistaa kaloriteorian virheelliseksi jäljempänä referoiduin perustein. Montignacin johtavat ajatukset ovat seuraavat: "Lihominen ei johdu liiasta syömisestä vaan huonosta syömisestä." Kirjassaan hän opettaa "syömään terveellisesti ilman että sinun tarvitsee syödä ikävästi" eli "opettaa itse kunkin pysymään haluamansa painoisena samalla pöydän antimista nauttien niin kotona, ystävien luona kuin ravintolassa". Hänen mukaansa "vanhat ruokailutottumukset ovat usein syynä yleiseen haluttomuuteen ja huonoon suorituskykyyn niin urheilussa kuin ammatillisessa elämässä".

Montignacin mukaan kalorien vähentämiseen perustuva laihdutusteoria jää varmasti 20. vuosisadan suurimmaksi "tieteelliseksi ankaksi". "Se on ansa, huiputus, hölmö ja vaarallinen olettamus, jolla ei ole mitään tieteellistä perustaa. Ja kuitenkin se on ohjannut ravitsemuskäyttäymistämme yli puolen vuosisadan ajan."

"Kaksi amerikkalaista lääkäriä, Michiganin yliopiston tohtorit Newburg ja Johnston, esittivät eräässä julkaisussaan vuonna 1930 ajatuksen, että lihavuus johtuu kalorein mitattuna liian runsaasta ravinnosta eikä aineenvaihdunnan häiriöstä. Heidän tutkimuksensa energiatasapainosta perustui tosiasiassa erittäin suppeaan määrään havaintoja ja oli ennen kaikkea toteutettu aivan liian lyhyenä ajanjaksona toimiakseen vakavana tieteellisenä perustana millekään teorialle.

Tästä huolimatta kaloriteoria vastaanotettiin heti julkistamisensa jälkeen kumoamattomana tieteellisenä totuutena ja siihen on sen jälkeen suhtauduttu kuin "Jumalan sanaan". Näin siitäkin huolimatta, että tutkijapari itse esitti muutamia vuosia myöhemmin, ilmeisesti keksintönsä aiheuttaman metelin hämmentämänä ujostellen, vakavia varauksia aikaisempiin johtopäätöksiinsä. Tähän ei kiinnitetty mitään huomiota. Teoria oli jo sisällytetty useimpien länsimaiden lääketieteellisten tiedekuntien opinto-ohjelmiin, missä se istuu tukevasti tänäkin päivänä."

Hän esittää ensinnäkin kaloriteorian kannattajille seuraavat kysymykset:

• Kuinka keskitysleirivangit saattoivat säilyä hengissä lähes viisi vuotta vain 700-800 kilokalorilla päivässä? Mikäli kaloriteoria olisi oikea, heidän olisi pitänyt menehtyä vararasvojensa ehdyttyä muutamassa kuukaudessa.

• Miksi suursyömärit, jotka ahmivat 4000-5000 kcal päivässä, eivät ole lihavampia (jotkut pysyvät jopa aina laihoina). Mikäli kaloriteoria olisi oikea, heidän pitäisi muutaman vuoden kuluttua painaa 400-500 kiloa.

• Kuinka toisaalta selittää, että jotkut vain jatkuvasti lihovat, vaikka syövät niukemmin ja siis vähentävät päivittäistä kalorimääräänsä? Monet heistä tuntevat olevansa kuolemaisillaan nälkään.

Montignac selvittää painon kertymisen logiikan seuraavasti:

"Miksi kalorimäärän vähentäminen ei johda painon pudotukseen? Itse asiassa paino kyllä vähenee, mutta ilmiö ei ole pysyvä. Ja tässä juuri onkin syy, miksi tohtorit Newburg ja Johnston erehtyivät, sillä heidän huomionsa olivat aivan liian lyhyeltä ajanjaksolta. Ilmiö on seuraava:

Olettakaamme, että yksilön päivittäinen tarve on 2500 kcal ja hänen saamansa kalorimäärä on pitkän ajan vastannut tätä tarvetta. Mikäli päivittäinen kaloriannos putoaa äkkiä 2000 kcal:iin, seurauksena on todellakin vastaavan vararasvamäärän käyttö ja toteamme painon pudonneen.

Jos päivittäinen kalorimäärä sen sijaan vakiintuu 2000:ksi aiemman 2500:n sijasta, elimistön eloonjäämisvaisto mukauttaa energiatarpeen nopeasti uudelle tasolle. Koska ihmiselle annetaan vain 2000 kcal, hän kuluttaa vain 2000 kcal. Painonmenetys keskeytyy nopeasti. Mutta elimistö ei jää tähän. Itsesäilytysvaisto houkuttelee sen entistä suurempaan varovaisuuteen. Ja tämä varovaisuus johtaa uusien varastojen muodostamiseen. Mikäpä siinä, jos sille annetaan vain 2000 kcal, se vähentää energiantarvettaan entisestään ja kuluttaa esimerkiksi vain 1700 kcal ja tallettaa ylimääräiset 300 kcal vararasvoiksi.

Näin päädytään päinvastaiseen tulokseen kuin toivottiin. Tutkimuskohteemme syö vähemmän kuin ennen, mutta alkaakin yllättäen lihoa. Itsesäilytysvaistonsa ohjaama ihmisyksilö käyttäytyy itse asiassa samoin kuin luunsa hautaava koira. Päin vastoin kuin voisimme kuvitella, se turvautuu esi-isiensä vaistoon, hautaa ravintonsa ja muodostaa varastoja juuri silloin, kun sitä ruokitaan epäsäännöllisesti.

Kalorien vähentäminen tuottaa aina aluksi toivottuja tuloksia. Ravinnosta kieltäytyminen, johon menetelmä perustuu, laihduttaa väkisinkin jonkin verran. Mutta tulos ei ole pysyvä."

Kirjassa on käyrä sellaisen henkilön painon kehityksestä, joka noudatti peräkkäin erilaisia kalorien vähentämiseen perustuvia dieettejä:

• Aluksi henkilö painoi 90 kg ja hän söi normaalisti päivittäin 2500 kcal.

• Ensimmäisen laihdutusyrityksensä aikana hän söi vain 2000 kcal. Paino lähti heti reippaaseen laskuun, pysyi alentuneella tasolla vakiona jonkin aikaa, mutta palasi sitten melko jyrkästi takaisin 90 kg:an.

• Heti edellisen jälkeen henkilö pudotti kalorimäärän 1500 kcal:iin. Paino lähti tällä kertaa laskuun vasta pienen viiveen jälkeen, laski sitten jyrkästi, mutta ei yhtä alas kuin edellisellä kerralla, pysyi alentuneella tasolla vakiona jonkin aikaa ja palasi sitten takaisin vähitellen 90 kg:an.

• Heti tuon jälkeen henkilö aloitti kolmannen laihdutusyrityksen puodottamalla kalorit 1000 kcal:in. Alussa oli taas viive, sitten hyvin jyrkkä painon putoaminen, mutta ei yhtä alas kuin edellisellä kerralla, pysyi taas alentuneella tasolla vakiona jonkin aikaa, mutta palasi sitten vähitellen takaisin hiukan lähtöpainon *yläpuolelle*.

• Neljännen laihdutuskuurin aikana päivittäinen kalorimäärä oli vain 800 kcal. Pitkän viiveen jälkeen paino putosi lyhyeksi aikaa tasolle, joka oli ylempänä kuin edellisten dieettien alimmat tasot. Jonkin aikaa sillä tasolla pysyttyään paino nousi neljännen kuurin lähtöpainon yläpuolelle.

Neljän vaikean laihdutuskuurin jälkeen ihminen siis painoi lopulta yli 90 kg eli enemmän kuin ennen laihdutuskuurien aloittamista. Johtopäätös on siis se, että ravinnon puute tehostaa vararavinnon keräämistä, koska elimistö tuntee tarpeen "varautua pahan päivän varalle".

Mitä sitten on tehtävissä?

Montignacin mukaan vararasvojen muodostuminen tai muodostumatta jääminen on suoraan riippuvainen insuliinin erityksestä. Insuliini on haiman erittämä hormoni. Insuliinin eritys käynnistyy aina silloin kun veren sokeripitoisuus on nousemassa liian korkeaksi. Sen tehtävänä on auttaa veren glukoosin (rypälesokerin) imeytymistä elimistön kudoksiin. Tarjolla oleva glukoosi käytetään joko tyydyttämään kehon välitöntä energiantarvetta tai, mikäli sitä esiintyy runsaasti, vararasvojen muodostamiseen.

"Nautitut hiilihydraatit hajoavat glukoosiksi, veren sokeripitoisuus kohoaa, haima erittää insuliinia. ...

Mikäli haima on täysin kunnossa, sen erittämä insuliini vastaa täsmälleen käsiteltävää glukoosimäärää. Jos haiman toiminta on sen sijaan häiriintynyt, se erittää insuliinia enemmän kuin glukoosin käsittelemiseksi tarvittaisiin ja osa rasvan sisältämästä energiasta (joka normaalisti olisi poistunut elimistöstä) muuttuu epäterveesti vararasvoiksi. On siis helppo ymmärtää, että juuri haiman kunto erottaa toisistaan yksilöt, joista toisella on taipumusta pyylevyyteen ja toinen voi syödä mitä tahansa lihomatta. Edellisen ongelmana on kohonnut insuliinieritys.

Yksinään nautittu rasva (esim. juustonpala sellaisenaan) ei vaikuta lainkaan verensokeriin, ts. vereen ei imeydy ollenkaan glukoosia. Haima ei silloin eritä insuliinia käytännöllisesti katsoen lainkaan.
Insuliinin puuttuessa energiaa ei varastoidu.
Tämä ei suinkaan tarkoita, ettei rasvan nauttimisesta olisi mitään hyötyä. Elimistö ammentaa kyseisestä ruoka-aineesta ruoansulatuksessa kaiken sen, mitä se tarvitsee energia-aineenvaihduntaansa, ennen kaikkea vitamiinit, elintärkeät rasvahapot sekä kivennäis- ja hivenaineet (kuten maitotuotteiden kalsiumin)."

Edellä sanotun jälkeen Montignac toteaa, että vaikka selitys on lainattu eteviltä tiedemiehiltä, sitä on tarkoituksellisesti yksinkertaistettu. Todellisuus on mutkikkaampi, mutta kirjassa sanottu sisältää vararasvojen muodostumisen olennaiset perusteet.

Sekä Montignacin että Sears'in ruokailuohjeiden olennainen sisältö onkin se, kuinka ihminen voi nauttia syömisestä, tuntea itsensä kylläiseksi ja saada kaiken tarvitsemansa ravinnon siten, ettei haimaa samalla pakoteta tai ärsytetä erittämään insuliinia haitallisen paljon.